lauantai 14. lokakuuta 2017

Elämää Tallimestarin talossa

Viimeaikoina moni ystävä on kysynyt, että miten siellä uudella putiikilla nyt menee. Kiitos kysymästä, oikein hyvin. Huomaan välillä seisovani vesisateessa hymyillen ilman mitään erityistä syytä, eikä aamulla töihin lähtö ota kupoliin. Olen ilmeisesti elementissäni saadessani kantaa yksin vastuun onnistumisista sekä virheistä.


Muutos nykyiseen oli pitkä prosessi. Alkuvuosi puntaroitiin usean yrittäjän yhteisen putiikin etuja ja haittoja, omia vahvuuksia ja heikkouksia, riskejä ja mahdollisuuksia. Visio omasta sisustusputiikista on kulkenut matkassa koko kymmenvuotisen yrittäjätaipaleen aikana, mutta sen unelman toteutumista en ollut osannut odottaa tapahtuvaksi vuonna 2017. Onneksi vahva tunne ja halu kokeilla voitti kaikenlaisen epäröinnin.



Uusi putiikki toi uusia tuulia tullessaan, joista verhoilutyön vähentäminen on ensimmäisiä asioita. Pieni verstaani ja aika putiikin aukiolojen ulkopuolella asettavat rajoituksia. Olen toisaalta ilonen muutoksesta, sillä vaikka verhoilu onkin tärkeää, niin olen jo jonkin aikaa kaivannut siihen osaan helpotusta. Kokonaan en siitä luovu, mutta pienempiä töitä löyhemmällä aikataululla kuulostaa täydelliseltä.


Myyntityö ja myymälätyöskentely tuli tutuksi jo ennen yrittätaipaletta ja onhan sitä toki tehty verhoilutöiden ohessa jo vuosia. Muutos muutamasta päivästä kuukaudessa jokapäiväiseksi on kuitenkin suuri. Jaksanko hymyillä seitsemän tuntia päivässä verstaan peränurkassa murjottamisen sijasta? Toistaiseksi olen jaksanut. Tilannetta helpottaa se, että myyn oikeastaan vaan tuotteita joista itse pidän. Sanojensa takana on helppo seistä, hymyssäsuin!



Ensimmäiset viikot on kuluneet siivillä. Asiakkailta on tullut palautetta kauniista putiikista ja muutos on tuntunut oikealta. Ei ole ollut helppoa tajuta olevansa onnellinen, sen verran rankkaa ajatusten ja tunteiden myllerrystä ensimmäinen puolikas tästä vuodesta on ollut. Mutta joskus kai on hyvä taputtaa itseään olalle ja todeta: hyvä tyttö!